Date: October 12th 2008

Tiedote 11.10.2008, julkaisuvapaa
Pro Karelia ry http://prokarelia.net
toimitus@prokarelia.net


http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=1646&author=10
RAJAKYSYMYS KARJALAN PALAUTUKSESSA

- Aluepalautuksen ratkaisuvaihtoehtoja esitetty
- Palautusongelma syntyi NL:n hyökkäyksestä
- 60 vuoden väliaikaisratkaisu on riittävä
- Ihmimisoikeusloukkausta ei korjata toisella loukkauksella
- Tarton rauhan rajat neuvottelujen lähtökohtana
- Suomen Karjalasta luopumispäätökset eivät ole virallisia
- Etukäteistinkiminen alueista on koomista
- Neuvottelut alkavat alimmasta vaatimustasosta
- Omien maitten ostaminen on järjetöntä
- Vuokraaminen merkitsee ikuista menetystä ja maksua
- Yhteisomistuksen ja –hallinnon ongelmat
- Rauhansopimus on hoitanut hyvin päätehtävänsä
- Suomi on turvallinen EU-maa
- Neuvotteluissa ratkaistaan mahdolliset aluevaihdot
- Palautus rakentaa rauhaa maailmassa


Aluepalautuksen ratkaisuvaihtoehtoja esitetty

Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palautuskeskusteluissa tuodaan usein esille, että Suomen pitäisi tehdä Venäjälle tarjous, jossa jossa tietyt pakkoluovutetut alueet jäisivät Venäjän hallintaan. Näillä alueilla asuu joko paljon venäläistä väestöä tai siellä on venäläisten yritysten tai hallinnon omaisuutta.

http://prokarelia.net/fi/kuvat/kokosuomi_sx.jpg Koko Suomen kartta vuodesta 1920

Toinen palautukseen liittyvä ajatus on alueen ostaminen tai vuokraaminen Venäjältä Suomelle. Kolmantena ratkaisuna esitetään yhteisaluetta Venäjän kanssa.

On tarpeen, että mietitään erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, koska kysymyksessä on suuri asia. Kuitenkin ratkaisujen lähtökohtana pitää olla asiaan liittyvät keskeiset faktat: mistä tämä ongelmakenttä johtuu; mitä pysyvän ratkaisun aikaansaaminen edellyttää; tuottaako ratkaisu todellisen win-win –tilanteen ja luottamuksen palautuksen.


Palautusongelma syntyi NL:n hyökkäyksestä

On yksiselitteistä, että palautuskysymyksen ongelmakenttä on lähtöisin Neuvostoliiton talvisodan hyökkäyksestä. Ilman sitä ei olisi ollut talvisotaa, ei jatkosotaa, ei aluemenetyksiä, ei ihmisten menetyksiä, ei taloudellisia menetyksiä.

Ilman Neuvostoliiton käynnistämää sotaa ei olisi sitä syvää epäluuloa ja luottamuksen puutetta, mitä tällä hetkellä tunnetaan Venäjää kohtaan. Luottamus syntyy vain teoista, ei pelkistä puheista tai vakuutteluista. Ilman luottamusta ei koskaan päästä parhaisiin mahdollisiin yhteistoiminnan tuloksiin, jos päästää kunnon tuloksiin lainkaan.

Keskeisenä ongelmana on se, ettei Neuvostoliitto tai Venäjä ole koskaan tehnyt tiliä historiastaan. Kuvitellaanpa tilannetta, jossa Saksa olisi jättänyt tilityksen tekemättä. Meillä olisi silloin Euroopassa kaksi kriisi- ja uhkapesäkettä.

Saksa toimii rauhanomaisesti ja on aidosti mukana yhteisissä organisaatioissa – tietysti myös omia etujaan katsoen. Venäjä sen sijaan on punaisen hämärän maa, joka ei kerro totuutta historiastaan, ei korjaa tekemiään rikoksia, eikä ansaitse luottamusta. Tälläkin hetkellä Venäjä on aktiivisesti mukana kaikissa merkittävissä konfikteissa.


60 vuoden väliaikaisratkaisu on riittävä

Meillä on kokemusta 60 vuoden väliaikaisratkaisusta pakkoluovutettujen alueitten osalta. Joten on turha tehdä mitään sellaista ratkaisua, joka on väliaikainen tai jättää ongelman ytimen ratkaisematta. Ytimenä ovat ne erittäin vakavat ihmisoikeusloukkauset seurauksineen, jotka Neuvostoliiton aggressiot saivat aikaan. Venäjä jatkaa näiden aggresioiden seurausten ylläpitämistä ja haraa vastaan niiden selvittämistä.

Ellei uusi palautukseen liittyvä sopimus ratkaise ydinongelmaa, se on todennäköisesti saman tasoinen kuin nykyinenkin ratkaisu. Ratkaisun tulee siten palauttaa karjalaisille ja muille evakoille heidän ihmisoikeuksien mukaiset oikeutensa.

Jos osa evakoista jää ilman ratkaisua, tämä asia tulee kerran toisensa jälkeen uudelleen esille. Ongelman ydin ei poistu ja tilanne voi ehkä vain pahentua ajan kuluessa. Kehityssuunta Euroopassa on se, että ihmisoikeuksille laitetaan sekä periaatteessa että hyvin usein myös käytännössä entistä enemmän painoa.


Ihmimisoikeusloukkausta ei korjata toisella loukkauksella

Kolmantena edellytyksenä on se, että tilanteesta muodostuu win-win. Molemmat osapuolet voittavat. Jos toinen osapuoli häviää, on sopimukseen vaikea päästä. Win-win –tilanne saadaan syntymään sellaisella ratkaisulla, jossa itse palautustapahtuma toimii voittotilanteen luovana katalyyttinä.

Win-win –tilanteeseen liittyy myös selvä vaatimus, ettei yhtä ihmisoikeusloukkausta saa korjata tekemällä uusia loukkauksia. Sen vuoksi alueella nyt asuvan venäläisen väestön oikeudet tulee taata kansainvälisten sopimusten mukaisesti.


Tarton rauhan rajat neuvottelujen lähtökohtana

Jo edellisen perusteella on selvää, että neuvottelujen lähtökohtana voi olla vain Tarton rauhan 1920 rajojen palauttaminen. Ne olivat itsenäisen Suomen ja Neuvostoliiton kohtuullisen yksimielisesti ja ilman sodanuhkaa sovitut rajat, jotka oli tarkoitettu ikuisiksi ajoiksi. Neuvostoliiton ikuisuus kesti vajaa parikymmentä vuotta.

Jos koko alue ei ole neuvottelujen lähtökohtana, tehdään perustavaa laatua oleva oikeusloukkaus niitä kohtaan, joiden maa-alueet jäisivät edelleen Venäjän hallintaan. Samalla luotaisiin vahva pohja konfliktin jatkumiselle.

On koko aika muistettava, että luovutetut alueet on rikollisin keinoin kansainvälisen sopimuksen varjolla otettu Suomelta. Ei Venäjällä siten ole niihin alueisiin mitään oikeutta. Ei rikoksen oikaisussa voida lähteä siitä, että kunhan osa rikoksesta sovitetaan, niin hyvä se on niinkin.


Suomen Karjalasta luopumispäätökset eivät ole virallisia

Oikeudessakin voidaan joitain asioita sovitella, mutta lähtökohtana on aina koko rikoksen selvittäminen ja korjaaminen. On rikoksia, joissa ei sovitella. Henkeen kohdistuneet rikokset tuomitaan, eikä niissä lähdetä miettimään etukäteen, voitaisiinko vaikka 1/3 uhreista jättää rangaistuksen määrittämisessä ulkopuolelle.

Oikeusvaltiona melkoisen outo lintu on sellainen maa, joka päättää, että jätetään nyt nämä rikokset kokonaan tutkimatta ja tuomitsematta, kun tuo rikoksentekijä on noin suurikokoinen. Tosin näin näyttää tähän saakka Suomen valtionhallinto ja oikeuslaitos Karjalan kysymystä tarkastelleen.

Erikoisinta tässä on se, ettei aluepäätöksiä ole tehty virallisesti. Suomesta ei tiettävästi löydy ainuttakaan poliittista virallista päätöstä siitä, ettei palautus kuulu ohjelmaan, ellei sellaiseksi lueta kiertoilmaisua, ettei Suomella ole mitään aluevaatimuksia Venäjältä. Mistä pöytäkirjasta tämä ilmaisu perusteluineen ja päätöksineen löytyy? Entä eduskunnan päätös maa-alueen menetyksestä?


Etukäteistinkiminen alueista on koomista

Mikäli Suomi esittäisi Venäjälle rajaneuvotteluja, joissa se itse valmiiksi tinkisi alueesta, se ilmeisesti tuottaisi venäläisille hersyvät naurut. Kun uhri ja saamamies etukäteen itse tinkii vaatimuksistaan, ennen kuin mitään neuvotteluja on edes aloitettu, on tilanne koominen ja traaginen.

Etukäteishäviö kertoo, ettei tässä nyt ihan tosissaan olla liikkeellä, ei ainakaan vaatimusmielessä. Se kertoo syvästä pelosta. Se kertoo toiselle osapuolelle, ettei koko esitystä kannata ottaa tosissaan.

Koomisuus tulee siitä, että vain helppoheikki toimii markkinoilla siten, että hän hupimielessä pudottaa hintaa, ennen kuin ostajaehdokkaat ovat ehtineet vielä oikein ymmärtääkään tarjousta. Tuskin huonompaa kauppamiestä kansainvälisiin sopimuksiin voitaisiin ajatellakaan kuin sellainen, joka valmiiksi itse tinkii vaatimuksistaan.


Neuvottelut alkavat alimmasta vaatimustasosta

Varsinaiset neuvottelut alkavat aina korkeintaan siitä tasosta, mitä osapuolet tuovat esittävät. Eivät ne ala alkuperäisen ongelman ratkaisusta. Se merkitsee, ettei koskaan ole mahdollista enää palata ongelmaan kokonaisuudessaan. On menetetty valmiiksi oman typeryyden vuoksi paljon. Ja menetykset ovat turhia.

Tosin menetykset todennäköisesti lisääntyvät, sillä tinkiminen kertoo toiselle osapuolelle, ettei toisella osapuolella niin todellisia vaatimuksia edes ole. Ehkä jotain pientä annetaan hyvitykseksi, vaikkapa viisumivapaus tai luvataan lyhentää rekkajonoja – jotka ehkä lyhentyisivät Pietarin jättisataman takia muutenkin.


Omien maitten ostaminen on järjetöntä

Ehkä kaikkein typerryttävin ehdotus on pakkoluovutettujen maitten takaisinostaminen. On vaikea löytää sellaiseen toimenpiteeseen mitään logiikkaa. Miksi me ostaisimme omat alueemme takaisin? Ne alueet kuuluvat meille kansainvälisten sopimusten mukaisesti.

Alueet ovat olleet Neuvostoliiton ja Venäjän hallussa yli 60 vuotta korvauksetta. Itse kukin voi laskea, kuinka huikeat menetykset Suomelle on tullut siitä, että 45 000 km2 Suomelle erittäin tärkeää aluetta on toisten hallussa. Alue ei ole tuottanut Suomelle mitään. Voidaan arvioida, että suomalaisten menetykset ovat satoja miljardeja euroja. Sodan taloudellinen rasite oli nyky-yhteiskunnan rasitteeksi laskettuna noin 500 mrd. euroa.

Tältä alueelta suomalaisten omistamista metsistä hakataan puuta ja myydään suomalaisille. Nyt puun hintaan pannaan vielä oikein kunnon Lapinlisä, puutulli. Normaali käytäntö olisi se, että uhri haastaisi puitten varastajan oikeuteen ja vaatisi korvausta. Nyt puhutaan omien maitten ostamisesta takaisin, mikä ei ole järkevää puhetta.


Vuokraaminen merkitsee ikuista menetystä ja maksua

Palautettavan alueen vuokraaminen ei ole yhtään onnistuneempi ajatus kuin ostaminen. Vuokrahan tarkoittaa koron ja kuoletuksen maksamista pääomalle. Suomalaiset siten maksaisivat korkoa ja kuoletusta venäläisille omien maittensa käyttämisestä.

Ei vuokra ole siten sen vähäisempi kuluerä kuin ostaminenkaan. Oston avulla peruspääoman menettämiselle on raja, kauppahinta. Vuokrassa ei ole rajaa, sitä maksetaan hamaan ikuisuuteen eli moninkertaisesti menetetty pääoma.

Vuokraamisen toinen keskeinen ongelma on sen turvattomuus sopimuksista huolimatta. Entäs jos vuokranantaja yhtä äkkiä päättää, että hän tarvitseekin alueen itselleen? Vuokralaisen voi olla vaikea estää kohtuullisessa ajassa tapahtuvaa irtisanomista. Vuokraamisen kanssa seisotaan tyhjän päällä - ehkäpä juuri täysin kunnostetun alueen kanssa.


Yhteisomistuksen ja –hallinnon ongelmat

Yhtenä ratkaisuna on ehdotettu palautettavan alueen yhteisomistusta ja –hallintaa. Tällainen ratkaisu olisi sangen ongelmallinen. Ensinnäkin on kyseenalaista, ratkaisisiko se perusongelman eli ihmisoikeuksien palauttamisen. Todennäköisesti ei, joten jo sillä pohjalla ratkaisu ei ole tyydyttävä.

Venäjä ja Suomi ovat valtioina kovasti erilaisia. Venäjän pinta-ala on yli 17 milj.km2, kun Suomen on 0.3 milj.km2. Venäjä on lähinnä demokratuura eli demokraattisia elimiä sisältä klaanidiktatuuri. Suomessa lainsäädäntö ja lakien noudattaminen on vakaata, Venäjällä niin ei voida sanoa. Hallintomalli on erilainen. Korruption taso on täysin erilainen. Maiden tavoitteet ovat erilaiset. Moni muukin asia eroaa vahvasti.

Yksinkertaisimmillaan voitaisiin kysyä, kuinka monta yhteisyritystä tai –projektia voidaan luonnehtia menestyksekkäiksi pitkällä tähtäyksellä Suomen ja Venäjän välillä? Ei niitä kovin montaa taida olla. Palautettava alue on suomalaisten alue ja he parhaiten kykenevät ja haluavat sen laittaa uudelleen kukoistamaan.

Suomalaisten juuret ovat tuhannen vuoden takaa alueella, venäläisten noin 60 vuotta. Suomalaiset ovat kiinni juurillaan syvällä Karjalan mullassa, venäläiset vasta pinnalla. Yhteisomistus ei näytä onnistusmisedellytyksiä omaalta ratkaisulta.


Rauhansopimus on hoitanut hyvin päätehtävänsä

Pariisin rauhansopimus 1947 ei ollut Petsamon, Sallan, Kuusamon, Karjalan ja ulappasaarien menettämisen lopullinen sinetti. Sellainen ei edes ole rauhansopimuksen tehtävä. Sen päätehtävä on rauhan aikaansaamisen, mikä on onnistunut erittäin hyvin. Olojen rauhoituttua on aika ryhtyä korjaamaan tehtyjä vääryyksiä ja rakentamaan oikeudenmukaista tilannetta.

Lukuisat maat maailmassa ovat ryhtyneet korjaamaan tekemiään vääryyksiä. Esimerkkinä on vaikkapa Uusi-Seelanti, jossa syrjäytetyistä maoreista onkin tullut maan suurin metsänomistaja heidän saatua maoreille kuuluneet alueet takaisin.

Pakkoluovutettu alue on suomalaisten aluetta. Suomen itsenäisyysjulistus ei muuttanut omistusoikeutta. Tarton rauhansopimus vahvistaa omistuksen. Moskovan rauhansopimus ei puutu omistukseen. Pariisin rauhansopimus vahvistaa omistuksen. YK:n ihmisoikeusjulistus ja Euroopan ihmisoikeusopimus vahvistavat omistuksen pysyvyyden. Koska alueen omistus on selvä, pitäisi rajan palauttamisenkin olla selvä asia.


Suomi on turvallinen EU-maa

Erityisesti eräät suomalaiset tuovat usein esille, ettei Venäjä ikinä luovu esim. Koiviston satamasta tai Terijoen alueesta, jossa asuu paljon venäläisiä. Kannaksella on paljon venäläistä öljylogistiikkaa ja satamakapasiteettia ollaan lisäämässä. Kannaksella on myös useita venäläisiä yrityksiä.

Nämä eivät muodosta ongelmaa palautuksen osalta. Suomi on turvallinen EU-maa, jossa yrityksillä ja ihmisillä on vakaa, lain määrittelemä suoja ja oikeus. Suomessa ei ole useita kymmeniä viranomaistahoja, jotka voivat halutessaan lopettaa yrityksen toiminnan sopivaksi katsomastaan syystä. Yritykset ovat Suomen maaperällä ulkomaisomisteisia yrityksiä, jotka ovat EU:n sisämarkkinoilla.

Öljy- ja kaasulogistiikan osalta yksinkertainen fakta on se, että Venäjän kyky valvoa sitä päättyy aina johonkin, ennen kuin energia on lopullisella käyttäjällä. Kun laiva lähtee satamasta, se ei enää ole käytännössä Venäjän suojeluksessa.

Jos kaasuputki kulkisi Suomenlahden pohjalla, sitä ei millään keinoin kyettäisi suojaamaan määrätietoiselta iskulta. Tosin putken rakentamisenkin esteenä tällä hetkellä näyttää olevan merenalainen kaivosvaltaus Suomen lain mukaan.


Neuvotteluissa ratkaistaan mahdolliset aluevaihdot

Venäjällä voi joidenkin alueitten osalta olla jostain syystä erityisiä intressejä, minkä vuoksi he haluaisivat pitää ne hallussaan. Tämä intressi ei vielä perusta oikeutta pitää vääryydellä hankittua aluetta hallussaan.

On selvää, että neuvotteluissa pyritään luomaan positiivinen ilmapiiri ja ottamaan toisen osapuolen erityiset tarpeet huomioon. On täysin venäläisten asia tuoda heidän mahdolliset Tarton rauhan rajoista poikkeavat aluekysymyksensä esille. Se ei ole suomalaisten asia, kaikkein vähiten etukäteen.

Jos neuvotteluissa tullaan siihen tulokseen, että jokin alue jäisi Venäjän haltuun, on samantien neuvoteltava pois jäävää aluetta vastaava korvaus. Se korvaus ei voi olla samanlainen kuin ennen talvisotaa ollut Neuvostoliiton ehdotus, jossa kukoistava kaupunkialue haluttiin vaihtaa huonosti hoidettuun metsäalueeseen. Suomi ei ole joustamaton neuvottelija, joten ratkaisumahdollisuuksia korvaavien alueitten suhteen varmasti löytyy.


Palautus rakentaa rauhaa maailmassa

Palautuksen osalta on aina syytä tarkastella niitä valtavia etuja, joita molemmat maat siitä saavat. Kyseessä on todellinen win-win –tilanne. Venäjälle tärkeintä on luottamuksen rakentuminen ja globaali poliittinen voitto.

Myös taloudellisesti molempien voitto on suuri. Suomelle Karjala, Petsamo, Kuusamo, Salla ja ulappasaaret ovat taloudellisen kasvun veturi ja aito, avara portti Venäjän markkinoille. Venäjälle palautus merkitsee vahvasti laajenevaa yhteistyötä Suomen ja EU:n kanssa.

On edelleen tarpeen korostaa sitä, että palautuksessa korjataan aikaisemmin tehtyjä rikoksia. Korjaamisen voi suorittaa vain rikoksen tekijä, ei uhri. Mutta palautuksen voimakkaan positiiviset katalysaattorivaikutukset edistävät kummankin maan hyvinvointia ja rauhan rakentamisesta maailmassa.