Date: September 4th 2008

Tiedote 04.09.2008, julkaisuvapaa
Pro Karelia ry http://prokarelia.net
toimitus@prokarelia.net


http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=1617&author=10
VENÄJÄN AATTEEN KOLME TUKIPILARIA

- Venäjän aatteen tukipilarit on tunnistettava
- Venäjän hegemonisen ajattelun tukipilarit Maksimowin mukaan
- Lenin ja Stalin loivat uuden, verisen väkivaltakulttuurin
- Venäjää ei ole rangaistu rikoksistaan
- Venäjällä voittamattomuuden tunto ja usko väkivaltaan
- Suomalaiset poliittiset johtajat mestarillisia itsensäpettäjiä
- Georgian kriisi oli odotettavissa oleva reaktio
- “On vapauduttava fobioista, asennevammoista ja kuvitelmista”
- Nato-vastustuksen heikoin argumentti: Venäjä-suhde vaarantuu
- Jos Nato on paha, miksi Saksa ja Venäjä tulevat hyvin toimeen?
- Koivisto ja Halonen luovuttavat Karjalan “intomielin”
- Luottamus Venäjään puuttuu, win-win puuttuu


Venäjän aatteen tukipilarit on tunnistettava

Lukemattomien ihmisten suhtautuminen Venäjään on vähintään kaksitahoinen ja usein hyvin ristiriitainen. On kyseenalaista, voiko länsimaisella ajattelulla lainkaan ymmärtää Venäjän aatetta, sen kansalaisten ja johdon motivaatiota tai nykyisen käyttäytymisen perustaa.

Ymmärtämisen kannalta olisi keskeistä nähdä, mitkä ovat ne tukipilarit, joiden varassa Venäjän aate tänä päivänä edelleen lepää. Venäjän aatteen voisi lyhyesti kuvata messianismin hegemoniseksi jatkeeksi ja modifikaatioksi. Messianismi oli alunperin 1800-luvulla kehitetty ideologia, jota Dostojevski kuvaa mm. näin: “Maailma voi uudistua … vain ja ainoastaan venäläisen ajattelun, venäläisen Jumalan ja Kristuksen kautta”.

Hegemoniseksi modifikaatioksi voitaneen sanoa sitä, että tällä hetkellä maailman uudistuminen ei niinkään venäläisten mielissä tapahdu kirkon johdolla kuin silovikien hallitseman valtionhallinnon johdolla. Periaatteessa Venäjällä on maailmanjohtajuus-ajatus vallalla. On uljasta olla maailman johtajaksi pyrkivän suurvallan jäsen, vaikka itsellä kurjuus kurkistaisi jokaisesta seinänraosta, tyhjästä jauhovakkasesta ja vaatteiden parsituista rei’istä.


Venäjän hegemonisen ajattelun tukipilarit Maksimowin mukaan

Mitkä ovat ne tukipilarit, jotka ylläpitävät Venäjän hegemonista ajattelua? Peter Maksimowin kanssa käydyssä keskustelussa niitä löytyy ainakin kolme:

1. Lenin ja hänen seuraajansa Stalin loivat Venäjälle täysin uuden väkivaltakulttuurin, jonka avulla mikä tahansa asia voidaan ratkaista järjettömän väkivallan avulla.

2. Venäjän totalitarismi on ollut ainoa aate maailmassa, joka on saanut tehdä mittaamattomasti rikoksia tuomitsematta ja rankaisematta.

3. Venäjällä on syntynyt voittamattomuuden tuntu; asiat saadaan hoitaa miten halutaan, eikä siitä seuraa mitään tuomitsemista tai rankaisua.


Lenin ja Stalin loivat uuden, verisen väkivaltakulttuurin

Leninistä ja Stalinista luotu leppoisa ja hyväntahtoinen kuva on täydellinen vastakohta todellisuudelle. Lenin aloitti Venäjällä väkivaltakulttuurin luomisen. On sanottu, että ellei ortodoksinen kirkko olisi 1917 ollut niin heikko, ei Lenin olisi saanut vallankumousta toteutetuksi.

Stalin vei verisen väkivallan kulttuurin äärimmäisyyksiin. Aleksandr Kuznetsov on kirjassaan laskenut Leninin ja Stalinin käynnistämän terrorin aiheuttamien venäläisten uhrien määräksi 100 – 110 miljoonaa kansalaista.

Tämä väkivallan kulttuuri kohdistui Suomeen 1939, jolloin Neuvostoliitto käynnisti talvisodan hyökkäyksen. Muutama vuosi sitten väkivalta kohdistui Tsetseniaan saaden aikaan kansanmurhan. 08.08.08 se kohdistui Georgiaan. Nyt arvuutellaan, onko Ukraina seuraava kohde. Maan sisäisissä asioissa väkivallan kulttuurin ovat kohdanneet niin koululapset Beslanissa ja sadat köyhien kerrostalojen asukkaat kuin lukuisat toimittajat ja silovikihallintoa vastustavat henkilöt.


Venäjää ei ole rangaistu rikoksistaan

On ehkä liioiteltua sanoa, että totalitaristinen kommunistihallinto Venäjällä on ainoa aate maailmassa, jonka rikoksia ei ole tuomittu ja niistä rangaistu, sillä kukaan ei tunnu tietävän, kuinka paljon Maon kommunistinen järjestelmä on vaatinut uhrjea. Usein puhutaan sadasta miljoonasta ihmisestä.

Euroopan Neuvoston yleiskokous tuomitsi 25.01.2006 totalitarististen kommunistihallintojen rikokset Venäjää millään lailla nimeämättä. Jopa kaksi suomalaista kansanedustajaa, Mikko Elo ja Sinikka Hurskainen, äänestivät tuomitsemista vastaan. Sata miljoonaa uhria plus sodassa kuolleet ei siten ollut riittävä määrä ylittämään tuomitsemiskynnystä. Neuvostolla ei riittänyt puhtia suosituksen antamiseksi ministerineuvostolle, joten asia jäi roikkumaan ilmaan ilman mitään seurauksia.

Venäjän nykyinen hallinto ihannoi Stalinin saavutuksia ja on korottanut hänet suurmieheksi. Presidentti Vladimir Putin lausui toukokuussa 2005 järkyttävän paljastuksen: ”Neuvostoliiton hajoaminen oli vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”. Sellainen valtionhallinto, joka hyväksyy lukemattomien omien kansalaisten murhat luonnollisena ja järkevänä kehityksenä, luo kestämättömän väkivaltaisen pohjan oman maansa kehitykselle.


Venäjällä voittamattomuuden tunto ja usko väkivaltaan

Venäjä on saanut olla kohta sata vuotta kaikessa rauhassa tämän väkivallan kulttuurin käynnistämisestä. Siihen saakka Venäjälläkin oli vallinnut aikaan nähden laki ja järjestys. Keisari Aleksanteri II:n salamurhastakin teloitettiin vain viisi ihmistä, vaikka kyseessä oli kokonainen salaliitto. Leninin ja Stalinin luoma järjestelmä oli siten täydellinen murhakoneisto, jollaista aikaisemmin ei Venäjän historiassa ole koettu.

Ei siten ole ihme, että Venäjälle on syntynyt voittamattomuuden tuntu ja usko siihen, että asiat voidaan hoitaa juuri sillä tavalla ja niin suurella väkivallalla kuin halutaan. Eihän siitä kuitenkaan seuraa mitään todellisia sanktioita.

Venäjä on sitoutunut kansainvälisiin ihmisoikeuksiin ja sopimuksiin. Neuvostoliitto jopa hyväntahtoisesti lupasi suosittaa Suomeakin vapaiden ja demokraattisten kansojen joukkoon vasta perustetun YK:n jäseneksi, kunhan Suomi allekirjoittaa Pariisin rauhansopimuksen. Itse sopimus oli laadittu Leninin ja Stalinin luoman väkivallan kulttuurin pohjalta ja oli täysin kohtuuton. Sopimus ei myöskään noudattanut Neuvostoliiton allekirjoittaman Atlantin julistuksen periaatteita.


Suomalaiset poliittiset johtajat mestarillisia itsensäpettäjiä

Kun näitä venäläisen väkivallan kulttuurin periaatteita peilataan suomalaisten poliitisten päättäjien puheisiin ja asenteisiin, havaitaan niiden täydellinen onttous. Suomalaiset taitavatkin olla mestareita pettämään itseään uskottelemalla vuosikymmeniä, että maahan hyökännyt ja 45 000 km2 maastamme hallussaan edelleen pitävä valtakunta on hyvä ja ajattelee meidän parastamme.

Valtionjohtomme on paljolti päätöksissään peilannut Venäjän etua ja hyväksyntää oman edun jäädessä useinkin syrjään.

Yksi selvimmistä Venäjän tavoitteiden ja toimien väärinymmärryksen esimerkeistä on Georgian kriisi. Sehän on naapurimaamme käyttäytymiseen liittyvä kriisi, joka ei kuitenkaan millään lailla vaikuta yhtään mihinkään. Presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Matti Vanhanen ovat sitä mieltä, ettei se anna aihetta turvallisuustekijöittemme muuttamiseen tai edes turvallisuuspoliittisen selonteon suositusten muuttamiseen.


Georgian kriisi oli odotettavissa oleva reaktio

Georgian kriisi ei millään lailla ollut yllätys, vaan se oli Venäjän käyttäytymisen suhteen odotettavissa oleva reaktio. Olihan Venäjä jo pari vuotta valmistellut toimenpiteitä, joten ne osattiin toteuttaa nopeasti, tehokkaasti ja voimakasta väkivaltaa käyttäen. Tapahtuma oli havainnollinen esimerkki Venäjän toimintaperiaatteista.

Ja seurauksetkin olivat odotettavissa olevia. Ei kukaan tuominnut tosissaan Venäjän operaatioita. Kukaan ei halunnut vaarantaa energiansaantimahdollisuuksiaan tai suhteitaan Venäjään. Suomen johto ei halunnut missään nimessä olla tuomitsemassa Venäjää.

Kun katsotaan 1990-luvun alusta suomalaisen poliittisen johdon suhtautumista Venäjään, se on pääosin ollut syvän russofobian valtaamaa toimintaa. Russofobia on jonkinlainen pelko-viha –suhde, jossa terve järki näyttää katoavan.


“On vapauduttava fobioista, asennevammoista ja kuvitelmista”

Suomen onneksi voi koitua se, etteivät kaikki poliittiset johtajat ole vaivuttaneet itseään yhtä syvään uskoon ja uneen Venäjän suhteen. ETYJ:n puheenjohtajana toimiva Suomen ulkoministeri Alexander Stubb on täräyttänyt täyslaidallisen realismia ja silmiä avaavaa ajattelua suurlähettiläspäivillä 25.08.2008.

“Kolmanneksi: ulkopolitiikkamme on vietävä kokonaan uudelle aktiivisuustasolle. On luovuttava kuoreen käpertymisestä ja tyhjien lausuntojen automaattina olemisesta. On siirryttävä seuraajasta toimijaksi. On luotava mahdollisimman tiiviit suhteet kaikkiin suurvaltoihin ja kansainvälisiin järjestöihin. Ulkopolitiikka perustuu arvoihimme, mutta on luonteeltaan pragmaattista.

Ulkopoliittinen ajattelumme on koetettava vihdoin vapauttaa fobioista, asennevammoista ja kuvitelmista. Viimeksi mainituista tuoreena esimerkkinä olkoon liittoutumattomuusfantasia. Suomen asema sotilasliittojen ulkopuolella ei auttanut Georgian kriisin välitystehtävässä. Asemamme perustui Etyj-puheenjohtajuuteen. Ja itse työssä oli parhaana apuna vahva kännykän akku.”

Eipä tällaisia suoria sanoja ole totuttu odottamaan ulkoministeriltä, minkä vuoksi ylimmän johdon oli pikaisesti lieviteltävä sanoja todeten niiden lausujan puhuvan lähinnä puolueen edustajana. Eihän hallitus rohkenisi mitään tuollaista mainita.


Nato-vastustuksen heikoin argumentti: Venäjä-suhde vaarantuu

Edellä kuvatut kolme venäläistä tukipilaria ovat juurtuneet syvälle suomalaisen politiikan ytimeen. Ehkä selvimmillään ne näkyvät Karjalan palautuskysymyksessä ja Nato-kysymyksessä. Suomessa ei kukaan merkittävä poliittinen johtaja Stubbia lukuun ottamatta uskalla sanoa, että Nato-päätös pitäisi tehdä pian. Päinvastoin.

Ylimmältä taholta saakka nostetaan varoittavaa sormea ylös ja hoetaan sitä, ettei suomalainen turvallisuusympäristö ole millään lailla muuttunut, eikä Venäjä mitenkään uhkaa Suomea.

Pitäisikö odottaa eskalaation alkamista ja sitten kiivaasti yrittää kolkutella ehkä jo sulkeutuneita liittolaisovia? Nato-päätöksen kieltämisessä ehkä kaikkein heikoin argumentti on nostettu tärkeimmäksi. Venäjä voi suuttua ja tehdä Suomelle vaikka mitä, jos me nyt liittyisimme Natoon. Suhteemme Venäjään huononisivat ratkaisevasti ja meidän erityinen asemamme Venäjällä vaarantuisi.


Jos Nato on paha, miksi Saksa ja Venäjä tulevat hyvin toimeen?

Mikä erityinen asema? Ei Suomella ole Venäjällä mitään erityistä asemaa, olemme asiallisesti toimeentulevia naapureita. Jos meillä olisi joku erityisasema, ei meidän tarvitsisi tuskailla puutullien tai Nord Streamin kanssa, eikä meillä olisi kymmenien kilometrien rekkajonoja ja kokonaisuudessaan sangen tappiollista läpikulkuliikennettä.

Jos Nato-jäsenyys on Venäjälle punainen vaate ja rikkoo maitten väliset suhteet, miten selitetään Venäjän ja Saksan tai Venäjän ja Italian välinen suhde? Saksa on Naton jäsen ja silti maat sulassa sovussa rakentavat Nord Stream –kaasuputkea ja käyvät kauppaa keskenään. Ei Italiakaan kumartele Venäjälle, mutta silti keskinäiset suhteet toimivat.

Nato-päätös on Suomen sisäinen asia, sen Venäjäkin ymmärtää. Mutta koska suomalaiset päättäjät ovat niin syvästi pelkääviä, etteivät uskalla asiasta keskustella avoimesti ja tehdä oman terveen harkintansa mukaisesti, venäläiset luonnollisesti lisäävät vettä myllyyn ja pelottelevat vähän lisää. Sehän merkitsee, että Venäjä katsoo olevansa Suomelta jotain myönnytyksiä vailla, jos Suomi sattuisi rohkaistumaan ja tekemään päätöksen jäsenyydestä. Nato-keskustelu on siten tyhjyyksiä täynnä.


Koivisto ja Halonen luovuttavat Karjalan “intomielin”

Karjalan palautuskysymys on Naton kanssa samanlainen umpio ja kanonisoitu totuus, johon suomalaiset ovat itsensä ajaneet. Presidentti Mauno Koivisto lukitsi Karjalan palautuksen niin hermeettisesti kuin kykeni. Hän torjui jopa Neuvostoliiton politbyroon ja presidentti Jeltsinin viestit neuvotteluvalmiudesta.

Ja niin 45 000 km2 suomalaisten omistamaa maata on edelleen Venäjän hallussa. On turha kuvitella venäläisiä yhtä tyhmiksi kuin suomalaisia, että he etukäteen, omaa etuaan ajattelematta, luovuttaisivat Karjalan tuosta vain takaisin. Sellainen ei istu venäläiseen kauppamentaliteettiin tai väkivallan kulttuuriin. Pari Suomen presidenttiä ja ainakin kaksi pääministeriä, Paavo Lipponen ja Matti Vanhanen, ovat selväsanaisesti näin tehneet.

Karjalan palautus on selviö, mutta sen osalta Suomen valtionjohdon asenteen on muututtava. On ryhdyttävä katsomaan Suomen etua ja sitä, mitä win-win merkitsee maitten välisessä suhteessa.


Luottamus Venäjään puuttuu, win-win puuttuu

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että läntinen maailma on tehnyt itselleen ja Venäjälle erittäin suuren karhupalvelun, kun se ei ole edes yrittänyt motivoida Venäjää tekemään aitoa ja rehellistä tiliä menneisyytensä kanssa. On täydellisen turhaa kuvittelua, että luottamus Venäjää kohtaan voisi koskaan palata, ennen kuin se tunnustaa totuuden ja ryhtyy korjaamaan aiheuttamiaan tuhoja. Saksa on tässä suhteessa erinomainen esimerkki siitä, miten maa voi menestyä jouduttuaan tekemään rehellisen tilin historiastaan.

Venäjä elää valheellisen historian ja vääristellyn totuuden mukaisessa, väkivallan hyväksyvässä ilmapiirissä. Luottamus on tärkein ihmisten ja kansojen välisessä kanssakäymisessä. Luottamusta Venäjän tulevaisuuteen ei ole länsimaissa, mutta ei sitä ole venäläisilläkään varakkaiksi tulleilla ihmisillä ja yrityksillä.

Win-win maitten välillä tarkoittaa sitä, että tehdään luottamusta herättäviä toimia ja sen jälkeen toimitaan yhdessä sillä tavalla, että molemmat osapuolet saavat parhaan mahdollisen hyödyn. Venäjän ja Suomen välillä mahdollisuudet tähän ovat erittäin suuret. Esteenä on tällä hetkellä lyhytnäköinen toimintapolitiikka kummassakin maassa. Kyse on siten vain tahtotilasta.